Viimeisten kolmen viikon aikana olen löytänyt itsestäni hyvin epävarman ihmisen. Olennon, joka ei oikein tiedä mitä pitäisi olla ja miksi. Miten.
Jonkun, joka on jälleen hirmuisen fiksujen ja viisaiden ihmisten ympäröimänä ja tuntee, ettei itsellään ole näin kokeneiden ja maailmaanähneiden ihmisten seurassa kovinkaan paljon annettavaa. Vielä.
Opittavaa sitäkin enemmän.
Hyvä tunne kaikesta huolimatta, tavallaan.
Voin vain ihmetellä ja ihailla heidän tietoaan ja taitoaan. Inspiroitua elämänilosta, ammentaa sitä itsellenikin hieman lisää.
Sillä syksy on itselleni ehkä vuodenajoista raskain.
Monesti ehkä tämä mielletään negatiivisenä ilmauksena. Mitä se ei mielestäni ole.Tai ainakaan omalla kohdallani.
Tai on, ja ei. Mutta ehkä niin sanotut negatiivisetkin tuntemukset näkee positiivisessa valossa kun näkee ne mahdollisuuksina kehittyä ihmisenä.
Syksy on siis rakas kylmenevine ilmoineen, kaikessa väriloistossaan - ja myrskytuulissaan.
Kun luontokin alkaa lakastua ja pudottaa vanhat lehtensä, jotta uudet voisivat myöhemmin kasvaa tilalle, ja valmistautuu vetäytymään hetkeksi kylmyyden ja viiman tieltä.
On se myös tuskallinen uusien muutosten konkretisoituessa elämään, tietynlaisen tiedottomuuden vallitessa.
Muutosten, joiden tulon on tuntenut jo pidempään, mutta jotka näin syys-lokakuun vaihteessa aina nostavat päätään toden teolla.
Alkavat muistutella, että täältä sitä taas ollaan tulossa.
Naureskelevat miten jälleen kerkesin tuudittautua siihen turvalliseen tunteeseen, missä kuvittelee olevansa nyt hetken valmis.
Valmis tähän hetkeen ja kaikkeen mitä tuleva tuo.
Vaikka pitäisihän jo muistaa, että aina näin käy. Koskaan ei tule valmista.
Kasvua on mahdotonta pysäyttää, ja tulevaan on mahdotonta valmistautua etukäteen.
Ja hyvä niin.
Vaikka vanhasta irti päästäminen tuntuu erityisen vaikealta, aivan kuin muistojen muistelemasta lakkaaminen häivyttäisi merkitykselliset ihmiset ja kokemukset elämästä, on se kai välttämätöntä jotta voisi taas vastaanottaa ja kokea lisää.
Jotta voisi olla aidosti läsnä ja valmiina. Aidosti avoin. Välitön.
Paras siis vain tuskailla hetki näiden tosiasioiden äärellä, nöyrtyä ja hyväksyä, että elämällä on jälleen kasapäin uusia asioita opetettavanaan.
Sellaisiakin, jotka tuntuvat aluksi liian tuntemattomilta ja joita vastaan koittaa ensin vähän taistella.
Mutta mitäpä sitä liikaa pyristelemään vastaan.
Itse voi sitten vain koittaa onnellisesti antaa virran keinuttaa laidasta toiseen, lapsenomaisesti ihmetellä vähän että mistä ja miksi tietyt asiat, sanat, ihmiset ja kokemukset osuvat tielle juuri silloin kun sattuvat osumaan?
Aina juuri oikealla hetkellä?
Voiko edes puhua sattumasta?
Jonkun, joka on jälleen hirmuisen fiksujen ja viisaiden ihmisten ympäröimänä ja tuntee, ettei itsellään ole näin kokeneiden ja maailmaanähneiden ihmisten seurassa kovinkaan paljon annettavaa. Vielä.
Opittavaa sitäkin enemmän.
Hyvä tunne kaikesta huolimatta, tavallaan.
Voin vain ihmetellä ja ihailla heidän tietoaan ja taitoaan. Inspiroitua elämänilosta, ammentaa sitä itsellenikin hieman lisää.
Sillä syksy on itselleni ehkä vuodenajoista raskain.
Monesti ehkä tämä mielletään negatiivisenä ilmauksena. Mitä se ei mielestäni ole.Tai ainakaan omalla kohdallani.
Tai on, ja ei. Mutta ehkä niin sanotut negatiivisetkin tuntemukset näkee positiivisessa valossa kun näkee ne mahdollisuuksina kehittyä ihmisenä.
Syksy on siis rakas kylmenevine ilmoineen, kaikessa väriloistossaan - ja myrskytuulissaan.
Kun luontokin alkaa lakastua ja pudottaa vanhat lehtensä, jotta uudet voisivat myöhemmin kasvaa tilalle, ja valmistautuu vetäytymään hetkeksi kylmyyden ja viiman tieltä.
On se myös tuskallinen uusien muutosten konkretisoituessa elämään, tietynlaisen tiedottomuuden vallitessa.
Muutosten, joiden tulon on tuntenut jo pidempään, mutta jotka näin syys-lokakuun vaihteessa aina nostavat päätään toden teolla.
Alkavat muistutella, että täältä sitä taas ollaan tulossa.
Naureskelevat miten jälleen kerkesin tuudittautua siihen turvalliseen tunteeseen, missä kuvittelee olevansa nyt hetken valmis.
Valmis tähän hetkeen ja kaikkeen mitä tuleva tuo.
Vaikka pitäisihän jo muistaa, että aina näin käy. Koskaan ei tule valmista.
Kasvua on mahdotonta pysäyttää, ja tulevaan on mahdotonta valmistautua etukäteen.
Ja hyvä niin.
Vaikka vanhasta irti päästäminen tuntuu erityisen vaikealta, aivan kuin muistojen muistelemasta lakkaaminen häivyttäisi merkitykselliset ihmiset ja kokemukset elämästä, on se kai välttämätöntä jotta voisi taas vastaanottaa ja kokea lisää.
Jotta voisi olla aidosti läsnä ja valmiina. Aidosti avoin. Välitön.
Paras siis vain tuskailla hetki näiden tosiasioiden äärellä, nöyrtyä ja hyväksyä, että elämällä on jälleen kasapäin uusia asioita opetettavanaan.
Sellaisiakin, jotka tuntuvat aluksi liian tuntemattomilta ja joita vastaan koittaa ensin vähän taistella.
Mutta mitäpä sitä liikaa pyristelemään vastaan.
Itse voi sitten vain koittaa onnellisesti antaa virran keinuttaa laidasta toiseen, lapsenomaisesti ihmetellä vähän että mistä ja miksi tietyt asiat, sanat, ihmiset ja kokemukset osuvat tielle juuri silloin kun sattuvat osumaan?
Aina juuri oikealla hetkellä?
Voiko edes puhua sattumasta?
Kommentit
Lähetä kommentti