Kun koti-ikävä iskee jo ennen lähtöä

"Katson Mamma Mia leffaa tänään toista kertaa putkeen, sekavin tuntein, itken ja nauran yhtäaikaa. Katsoin sen myös eilen.
Jokin sisällä pakahtuu onnesta, samaistuu hersyvään iloon ja eloisuuteen, välillä havahtuen myös haikalemasta suloisten ja hieman kirpaisevien muistojen perään.

Vähän pelottaa. Ensimmäistä kertaa elämässä reissuun lähtö oikeasti pelottaa. Se, ettei taas tiedä kuinka pitkäksi aikaa on lähdössä ja minne lopulta päätyy.

Eilen makoilin lattialla tismalleen samassa asennossa melkein kaksi tuntia kuunnellen lemppariklasarimusaa, ahdisti. Ylös noustessa jalat oli jumittuneet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Venytin ne auki, kävin höntsäilemässä lätkätreeneissä toivoen, että sinne jäälle jäisi kaikki paha olo, opetin perheelle uuden korttipelin.

Silti tänä aamuna herätessä tuo ihmeellinen mörkö oli yhä läsnä. Niinpä pistin hyvän mielen ABBA leffan taas pyörimään ja vuolaasti valutin ylimääräiset kyynelet Slipping through my fingersin soidessa taustalla. Mietin äitiä.
Hömppäleffat mielennostattajina toimii vaikka ajoittain koitan niitä kovasti boikotoida ja koittaa löytää jotain "fiksua" katsottavaa.

Yleensä reissuun lähtiessä heittelen kamat laukkuihin suurin piirtein muutamaa tuntia ennen lennon lähtöä. Sen enempää miettimättä.

Tällä kertaa aloitin pakkaamisen kolme päivää etuajassa sillä olin niin innoissani kaikesta. Mihin tuo innostus hävisi?

Ei reissaaminen ole pelkästään ihanaa helppoa täydellistä auringonpaistetta. Onhan se ihan hirveän raastavaa olla erossa perheestä ja itselle tärkeistä ihmisistä ja paikoista.  Opetella aina uuden maan tavoille, olla aina alkuun vaan tarkkailijana ja koittaa omaksua yleensä enemmän uutta kuin mitä aivot pystyvät käsittelemään.

Mutta miten se kasvattaa ja opettaa. Tuo elämään uusia ihmisiä, saa usein posket kipeiksi nauramisesta. Siinäpä kai sen viehätys. Syy miksi aina nousee kotisohvalta, uskaltautuu ulos, satoi tai paistoi.

Viimeiset pari viikkoa ovat nostaneet pintaan suuria tunteita omaa perhettä ja sen merkitystä kohtaan. Ovat saaneet ymmärtämään sen läheisyyden ja lämmön ja arvon. Nopeissa, ajoittain merkityksettömiltä tuntuvissa hetkissä onkin yhtäkkiä koko maailma, jonka keskelle havahtuu huomaamaan miten ainutlaatuiset vanhemmat ja pikkuveli (koiria unohtamatta) ainakin itselläni on, ja miten ihanaa heidän kanssaan on vaikka vaan möllötellä kotisohvalla.

Vaikka olemme viettäneet jo monta vuotta erillään, aina lähtiessä haluaisin ottaa heistä jokaisen mukaan minne ikinä menenkin. Viedä mukanani seikkailuihin, vaikka tiedän vallan hyvin, etteivät he välttämättä nauttisi niistä samalla tavalla kuin itse nautin.

Kun palaa kotiin, huomaa koirien vanhentuneen (ehkä vanhempienkin ihan pikkuisen mutta sitä ei lieni vielä hyvä sanoa ääneen, joten ehkä "viisastuneen" on osuvampi sanavalinta) piharakennusten lisääntyneen, jonkin uuden syntyneen ja vanhan väistyneen sen tieltä. Silti kokonaisvaltainen lämpö ja rakkaus on tallella. "



Nyt, kahden viikon ranskaelon jälkeen asiat rupeaa selkiytymään. Ahdistus on tiessään ja tilalla rauha ja luottamus tulevaan.
Chamonixiin tullessa tuntui kuin olisi tullut toiseen ulottuvuuteen.
Ystävälliseen ja avoimeen ilmapiiriin, onnelliseen kuplaan jota maailman pahuus ei tavoita yhtä käsinkosketeltavasti kuin miten se muualla kirpaisee.

Työpaikka ja asunto on talveksi tiedossa, ja kauden ensimmäiset laskut laskettu. Tunnepuolella kutkuttelee sopivasti, mikä saa pilviset ja harmaat, jopa räntäsadepäivätkin tuntumaan auringonpaisteelta.

Teekupin kanssa kelpaa nyt uppoutua hyvän kirjan saloihin ja viettää useampi rento päivä putkeen akkuja lataillen, niin sanotusti tekemättä mitään ennen kuin kausi pyörähtää tosissaan käyntiin.