Aina välillä mä vähän eksyn. Jos ihan totta puhutaan, suurimman osan ajasta taidan olla onnellisesti vähän hukassa. Koko ajan etsimässä jotain tietämättä edes mitä. Toisinaan se saa pakahtumaan rakkaudesta ja ilosta elämää kohtaan. Toisinaan vierähtää muutama tai ehkä useampikin kyynel tuon tiedottomuuden vuoksi.
Ne jotka tuntevat minut hyvin tietävät miten mahdottoman nopeasti asiat ainakin omalla kohdallani muuttuvat. Miten innostun lähes kaikesta, hetkeksi, mutta jo seuraavana päivänä olenkin matkalla aivan eri suuntaan.
Elämä on arvaamatonta ja omalla kohdalla sen suunnittelu puolta vuotta edespäin täysin mahdotonta.
Vuosi sitten olin aloittamassa opintoja Pajulahden urheiluopistossa ja innoissani mahdollisuudesta lähteä seuraavana syksynä jenkkeihin yliopistoon stipendin turvin.
Kaksi viikkoa ennen koulun alkua ilmoitettiin, ettei meidän ryhmä toteudukkaan.
Siinä sitten hetken pällistelin, että mitäs tässä nyt sitten keksisi.
Lähdin ystäväni mukana seikkailemaan Skotlantiin ja Irlantiin reiluksi kuukaudeksi.
Liftaamaan, nauttimaan musiikista ja Irlantilaisten hersyvästä iloisuudesta ja ystävällisyydestä.
Löysin itseni kaksi kuukautta myöhemmin Lokakuussa laskettelemasta Italian alpeilta.
Talveksi päädyin pitkän arpomisen jälkeen kotiin, hiihdonohjaaja-kurssille ja töihin hiihtokeskukseen Saariselälle.
Eheytymään. Pohtimaan ja antamaan Chamonixissa vietetyn Aupair-vuoden alulle paneman muutoksen tulla esiin.
Osallistuin alamäkiluistelun SM-kisoihin.
Hain hyvinvointivalmentajan koulutukseen ja minut valittiin mukaan.
Yhtenä ainoista niistä päivistä talvella kun ei olisi yhtään tehnyt mieli opettaa ja koitin siirtää edessä olevan kolmetuntisen neljän espanjalaislapsen kanssa kenelle tahansa muulle opettajalle, tuloksetta, tapasinkin perheen joka pyysi minut heille kesäksi espanjaan Aupairiksi.
Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä.
Sitten minä ehkä vähän ihastuin. Tai ehkä vähän enemmänkin. Ehkä jo kolmatta kertaa vajaan vuoden sisään.
Ihastun herkästi. Myös syvästi. Reissaamisen myötä sitä on oppinut elämään hetkiä silloin kun ne tapahtuvat, mutta päästämään irti kun tuntuu että on aika uusille asioille.
Kun toinen ihminen on opettanut opetettavansa. Kun on hetken kasvanut yhdessä, mutta tiedostaa sisimmässään, että tulee aika kun pitää päästää irti.
Olen oppinut kokemaan rakkautta johon haluaisi jäädä iäksi, mutta tietää, että se tuhoaisi onnen. Mutta johon silti uskaltaa heittäytyä, sillä tietää ettei mitään samanlaista tule tielle toista kertaa.
Hyvinvointivalmennus johon olin hakenut ja jonka varaan olin laskenut koko seuraavan vuoden, ei sekään alkanut ja hajosin melko totaalisesti. Onnen ei tulisi riippua mistään objektiivisesta, miten helposti se muuten katoaakaan.
Muutin espanjaan. Opettelin surffaamaan. Ymmärtämään espanjaa. Puhumaankin vähän. Ihastus ei kestänyt etäisyyttä, arvatenkaan. Yllätyin itsekin siitä, miten taas helpotuin vapaudesta. Kahleettomuudesta. Riippumattomuudesta.
Pajulahdesta soitettiin ja tarjottiin varmaa koulupaikkaa tulevaksi vuodeksi.
Vastasin tulevani. Aloitan siis liikuntatieteiden opinnot.
Palaset loksahtelevat paikoilleen kun malttaa hetken hengittää syvään ja luottaa elämään.
Lensin Ranskaan kiipeilemään.
Nyt, kahden kuukauden espanjaelon jälkeen istun hiljaisella parvekkeellamme. Kun muut ovat menneet. Aallot kuohuvat lempeästi rantaan. Loputtomasti heinäsirkkoja sirkuttaa ympärillä. Keskiyöllä ne hiljenevät.
Vastarannalta loistavat kaupungin valot oranssina sinisenä keltaisena värjäten taivaan violetiksi yllään.
Liuta poikia juoksee alhaalla kadun vartta. Naurua. Lisää aaltoja. Miten rauhoittavaa.
En näe kuin muutaman tähden. Tämän vuoksi rakastan erämaata. Vuoria. Asumattomia seutuja.
Tähdet. Valonlähteet jotka saavat minut tuntemaan itseni yhtäaikaa mitättömän pieneksi ja tavattoman suureksi. Saavat tuntemaan yhteyttä maailmaan.
Siihen mitä se on tänään.
Mitä se oli eilen.
Mitä se oli tuhansia vuosia sitten.
Mitä se tulee olemaan.
Ikuinen arvoitus jonka kanssa on vain opittava elämään ja lakattava miettimästä liikaa.
Jos minulta nyt siis kysytään missä olen vuoden päästä, saatan vaikka jättää vastaamatta.
Sillä todennäköisesti olen jossain aivan muualla kuin missä nyt luulen silloin olevani.
Ne jotka tuntevat minut hyvin tietävät miten mahdottoman nopeasti asiat ainakin omalla kohdallani muuttuvat. Miten innostun lähes kaikesta, hetkeksi, mutta jo seuraavana päivänä olenkin matkalla aivan eri suuntaan.
Elämä on arvaamatonta ja omalla kohdalla sen suunnittelu puolta vuotta edespäin täysin mahdotonta.
Vuosi sitten olin aloittamassa opintoja Pajulahden urheiluopistossa ja innoissani mahdollisuudesta lähteä seuraavana syksynä jenkkeihin yliopistoon stipendin turvin.
Kaksi viikkoa ennen koulun alkua ilmoitettiin, ettei meidän ryhmä toteudukkaan.
Siinä sitten hetken pällistelin, että mitäs tässä nyt sitten keksisi.
Lähdin ystäväni mukana seikkailemaan Skotlantiin ja Irlantiin reiluksi kuukaudeksi.
Liftaamaan, nauttimaan musiikista ja Irlantilaisten hersyvästä iloisuudesta ja ystävällisyydestä.
Löysin itseni kaksi kuukautta myöhemmin Lokakuussa laskettelemasta Italian alpeilta.
Talveksi päädyin pitkän arpomisen jälkeen kotiin, hiihdonohjaaja-kurssille ja töihin hiihtokeskukseen Saariselälle.
Eheytymään. Pohtimaan ja antamaan Chamonixissa vietetyn Aupair-vuoden alulle paneman muutoksen tulla esiin.
Osallistuin alamäkiluistelun SM-kisoihin.
Hain hyvinvointivalmentajan koulutukseen ja minut valittiin mukaan.
Yhtenä ainoista niistä päivistä talvella kun ei olisi yhtään tehnyt mieli opettaa ja koitin siirtää edessä olevan kolmetuntisen neljän espanjalaislapsen kanssa kenelle tahansa muulle opettajalle, tuloksetta, tapasinkin perheen joka pyysi minut heille kesäksi espanjaan Aupairiksi.
Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä.
Sitten minä ehkä vähän ihastuin. Tai ehkä vähän enemmänkin. Ehkä jo kolmatta kertaa vajaan vuoden sisään.
Ihastun herkästi. Myös syvästi. Reissaamisen myötä sitä on oppinut elämään hetkiä silloin kun ne tapahtuvat, mutta päästämään irti kun tuntuu että on aika uusille asioille.
Kun toinen ihminen on opettanut opetettavansa. Kun on hetken kasvanut yhdessä, mutta tiedostaa sisimmässään, että tulee aika kun pitää päästää irti.
Olen oppinut kokemaan rakkautta johon haluaisi jäädä iäksi, mutta tietää, että se tuhoaisi onnen. Mutta johon silti uskaltaa heittäytyä, sillä tietää ettei mitään samanlaista tule tielle toista kertaa.
Hyvinvointivalmennus johon olin hakenut ja jonka varaan olin laskenut koko seuraavan vuoden, ei sekään alkanut ja hajosin melko totaalisesti. Onnen ei tulisi riippua mistään objektiivisesta, miten helposti se muuten katoaakaan.
Muutin espanjaan. Opettelin surffaamaan. Ymmärtämään espanjaa. Puhumaankin vähän. Ihastus ei kestänyt etäisyyttä, arvatenkaan. Yllätyin itsekin siitä, miten taas helpotuin vapaudesta. Kahleettomuudesta. Riippumattomuudesta.
Pajulahdesta soitettiin ja tarjottiin varmaa koulupaikkaa tulevaksi vuodeksi.
Vastasin tulevani. Aloitan siis liikuntatieteiden opinnot.
Palaset loksahtelevat paikoilleen kun malttaa hetken hengittää syvään ja luottaa elämään.
Lensin Ranskaan kiipeilemään.
Nyt, kahden kuukauden espanjaelon jälkeen istun hiljaisella parvekkeellamme. Kun muut ovat menneet. Aallot kuohuvat lempeästi rantaan. Loputtomasti heinäsirkkoja sirkuttaa ympärillä. Keskiyöllä ne hiljenevät.
Vastarannalta loistavat kaupungin valot oranssina sinisenä keltaisena värjäten taivaan violetiksi yllään.
Liuta poikia juoksee alhaalla kadun vartta. Naurua. Lisää aaltoja. Miten rauhoittavaa.
En näe kuin muutaman tähden. Tämän vuoksi rakastan erämaata. Vuoria. Asumattomia seutuja.
Tähdet. Valonlähteet jotka saavat minut tuntemaan itseni yhtäaikaa mitättömän pieneksi ja tavattoman suureksi. Saavat tuntemaan yhteyttä maailmaan.
Siihen mitä se on tänään.
Mitä se oli eilen.
Mitä se oli tuhansia vuosia sitten.
Mitä se tulee olemaan.
Ikuinen arvoitus jonka kanssa on vain opittava elämään ja lakattava miettimästä liikaa.
Jos minulta nyt siis kysytään missä olen vuoden päästä, saatan vaikka jättää vastaamatta.
Sillä todennäköisesti olen jossain aivan muualla kuin missä nyt luulen silloin olevani.
Kommentit
Lähetä kommentti