You're such a teacher already

Tulen hukuttautumaan tietoon ja itseni tuntien enimmäkseen nauttimaan siitä.

Vähän silti ahdistaa.
Jännittää vähän enemmän kuin vähän.
Tiedän, että olen valmis tähän, mutta epäilen silti.

Kun on pari vuotta onnellisesti leijaillut paikasta toiseen, elänyt pienessä kuplassa jota maailman pahuus ja viha ei kosketa, johon ei mahdu päivittäistä uutisten tai lehtien seuraamista, niiden vuoksi maailmantilasta ahdistumista,
vaan hauskanpitoa, omien rajojen fyysisten ja psyykkisten rajojen testaamista, sekä intuitiivisia ja useimmiten aika nopeita päätöksiä.

On vaikeaa yhtäkkiä asettua. Motivoitua opiskelemaan. Taipua oppimaan taas kirjoista, kun on opetellut enimmäkseen elämällä tähän saakka.

Myönnettäköön, että pari kertaa on maailmantuskakin päässyt ravistelemaan ihan tosissaan.. Mutta enimmäkseen elämä on ollut onnellista riippumattomuutta.


Tiedän, että olen oikeassa paikassa itselleni juuri nyt. Paikassa, jossa voin vaalia omaa hyvinvointia, syödä puhtaasti, liikkua sydämeni kyllyydestä ja rauhoittua luonnon hiljaisuudessa.
Mitä muuta voisin toivoa?
Tiedän, että tämä kaikki tukee sitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Sitä, miten haluan jatkossa reissata ja minkälaisilla ihmisillä ympäröidä itseni.

Eräs ystäväni naurahti jo viime keväänä jutellessamme elämästä, ja totesi että "Don't you see it, you're such a teacher already."

Tavallaan nyt nään. Mutta emmekö me kaikki ole sitä toisillemme?

Ei ehkä opettaja sanan siinä merkityksessä missä yleensä sen ymmärrämme.
Mutta.

Mikään ei ole palkitsevampaa kuin toisten kanssa jaettu onnistumisen ilo.
Se, kun on voinut auttaa jota kuta oppimaan, ylittämään itsensä, voittamaan pelkonsa ja huomaamaan, että pystyy niin paljon enempään kuin mihin kuvitteli ulkoisten ärsykkeiden sokaisemana pystyvänsä. Joskus tuo joku on toinen henkilö, toisinaan minä itse.

Oli se sitten urheilusuoritus, puheen pitäminen, ihmisjoukolle esiintyminen tai ihan vain vieraalle ihmiselle puhuminen.
Asioita, jotka nyt itselle tuntuvat helpoilta ja yksinkertaisilta, mutta jotka jollekin toiselle voivat tuntua esteeltä omana itsenä olemiselle.

Olen itsekin ollut hiljainen ja ujo. Omissa maailmoissa elelijä.

En ole se, joka on ryhmässä koko ajan äänessä ja huomion keskipisteenä.

Vaatii tsemppaamista saada äänensä kuuluviin.

Vaatii tsemppaamista mennä juttelemaan mukavan oloiselle ventovieraalle.

Vaatii tsemppaamista olla esillä isossa ihmisjoukossa.

Vaatii tsemppaamista lähteä kiipeämään jyrkempää seinää mitä on aikaisemmin kiivennyt.

Vaatii tsemppaamista tehdä välillä asioita jotka eivät tunnu aluksi niin mielekkäiltä.

Mutta ajan myötä siihen tottuu ja siitä oppii jopa nauttimaan kun asennoituu oikein.
Kun huomaa miten inspiroivia ihmisiä ja onnistumisia maailma loppupeleissä on täynnä.

Kun huomaa, miten aina, AINA, noiden mukavan oloisten ihmisten kohtaaminen osoittautuu palkitsevaksi ja kasvattavaksi tavalla tai toisella.

Pelko ei katoa mihinkään, mutta kun hyväksyy sen ja huomaa miten hyvä fiilis tulee sen voittamisesta, sitä janoaa aina vaan lisää.

Mummia tämä omalla kohdalla vähän hirvittää, koska se tarkoittaa lähinnä joka kerta uudesta extreme-lajista innostumista.

Joka kerta entistä isompia heittäytymisiä elämässä.