Vapaus on tärkein asia

Joskus, kun ahdistus on liian kokonaisvaltaista, liian ahdistavaa, pitää vain yksinkertaisesti päästää irti.

Jättää kaikki taakse, vaikka se joidenkin silmissä näyttäisi ihan hölmöltä ratkaisulta.
Minä itse tiedän etten sellaista ole tehnyt.

Olen tehnyt ratkaisun, joka saa sisukset kuplimaan innostuksesta päivä toisensa jälkeen. Jonka olen halunnut tehdä jo vuosi sitten, mutta silloin muut tuulet kutsuivat, ja hyvä niin. Nytkin erehdyin ehkä ajattelemaan, että olisi uusien, erilaisten haasteiden aika. Ja tavallaan tietysti olikin.

Mutta ehkä nämä uudet kouluhaasteet olivatkin liikaa. Ehkä ne olisivat ajaneet minua kohti sellaista elämää, jossa en olisi ollut loppupeleissä kovinkaan onnellinen juuri nyt. Ne olisivat ajaneet
luopumaan kaikista itselle tärkeimmistä harrastuksista, joista sitä elinvoimaa eniten ammentuu.


Olisinko valmis sellaiseen? Olisinko valmis luopumaan jostain, mikä saa minut tuntemaan olevani eniten elossa?


Kun vaihtoehtona on asua paikassa, jossa sinulla on niin sanotusti leikkikenttä takapihalla. Missä pääset toteuttamaan unelmaelämääsi, samanhenkisten ihmisten ympäröimänä ja innoittamana. Liikaa murehtimatta huomisesta.

Niin kuin Tove Janson muumeissakin kirjoittaa;
"Vapaus on tärkein asia."

Vapaus olla juuri sellainen kuin on. Tehdä juuri sellaisia ratkaisuja, jotka itsestä tuntuvat oikeilta. Mennä juuri niihin paikkoihin, jotka kullakin hetkellä tuntuvat hyviltä.

Minulle vapaus on pelkojen voittamista, omien rajojen rikkomista, lievää odottavaa jännitystä siitä, mitä tuntematon tuleva eteen kuljettaa. Mihin päin maailmaa nokka seuraavaksi osoittaa?

Jos, ja kun siis eteen tulee tilanteita, jotka eivät miellytä tai jotka tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta, ei aina tarvitse puskea niiden läpi kuin harmaan kiven. Pakottaa itseään kestämään enempää negatiivisia tunteita kuin todellisuudessa pystyisi.

Joskus on ihan okei pysähtyä ja antaa periksi. Myöntää, ettei pystykään tähän juuri nyt. Ettei olekaan tarpeeksi vahva. Mutta tietynlaista vahvuutta on myös ymmärtää tämä ja irrottautua niistä itseä syövistä asioista.
Joskus on ihan okei käyttää kiertoteitä omien päämäärien saavuttamiseksi.
Seilailla vähän eri puolilla ylipäänsä löytääkseen jonkinmoisia suurempia määränpäitä.

Ja kai on myös niin, että useimmat päämääristä, joita tavoittelemme ovat melko yksinkertaisia asioita, välietappeja, jotka ohjailevat meitä aina eteenpäin.
Tarjoavat joskus onnistumisen iloa ja riemua, jäävät joskus yrityksiksi jotka saavat sinut huomaamaan, että tämä oli nyt jotain mitä minä en ainakaan halua.
Ja siten osoittavat taas uusia suuntia (tai vanhoja joihin ei aiemmin jostain syystä tarttunutkaan), joiden myötä kadonnut elämänilo ja voima palaileekin yllättäen takaisin.

Kyllä, minä vajaan kahden kuukauden jälkeen totesin, ettei yliopisto-opiskelu ehkä olekaan minua varten. Ei ainakaan nyt. Olkoon se ajattelematonta, jonkun mielestä huono investointi tulevaisuutta ajatellen tai pakoyritys todellisuudesta, minulle se on ratkaisu joka saa elinvoiman syttymään uudelleen.
Silmät avautumaan taas sille, mitä maailmalla ja sen ihmisillä on tarjota.

Sanokaa mitä sanotte.

Ranskan alpit ja puuterilumi kutsuvat niin voimakkaasti, että minun on vain yksinkertaisesti pakko päästä lähtemään. Siitäkin huolimatta ettei tiedossa vielä ole varmaa asuntoa tai työpaikkaa. Kaikki kyllä järjestyy kun tarpeeksi kovasti luottaa elämään.

Can not wait!