Pää pilvissä

Kesä on pitkällä. Liian pitkällä, siltä tuntuu. Silti sen loppuun on vielä tuhottoman pitkä aika.

Ei sillä etteikö nyt olisi hyvä, mutta jotain puuttuu. Taas.

Ehkä liian pitkään paikallaan pysyminen on herätellyt pientä levottomuutta mielen ja sielun perukoilla, ja on päästävä pian uuteen seikkailuun.

Viimeisen viikon aikana on jotenkin jälleen konkretisoitunut liiankin selvästi miltä tuntuu luopua läheisistä ihmisistä. Miten syviksi ystävyyssuhteet ovat kevään ja kesän aikana käyneet, ja nyt, yhtäkkiä he joiden ympäröimänä on ollut, he joista on tullut ihanan itsestäänselvä osa arkipäivää, rupeavat yksitellen lähtemään uusille, omille teilleen, omien unelmiensa perässä.
.
Ja totta kai vasta tässä vaiheessa tiedostaa, miten paljon heistä on alkanut huomaamattaan välittää.

Niin on aina ollut, ja niin tulee aina olemaan. En itsekään malta enään kovin kauaa pysyä paikoillaan.

Silti luopumisen tuska on raastava ja ahh aina niin ihana melankolia ottanut taas vallan tunteista.
Tietenkään tämä ei ole ystävyyden loppu, pikemminkin päinvastoin. Tulevat kuukaudet - tai parhaassa tapauksessa vuodet - erossa lopulta määrittelevät sen miten syvä yhteys ihmisiin todella onkaan syntynyt.


Silti se sattuu. Se iskee maahan ja saa pohtimaan jälleen minkälaisen elämän on valinnut.


Kun aina pitää luopua. Aina pitää mennä. Pysyäkseen onnellisena ja elämänjanoisena.
Säilyttääkseen tiedonjanon ja avoimuuden maailmankatsomuksessa. 

Aikanaan kaiken kai ymmärtää, toivottavasti. Jäähyväisistä tulee helpompia, kenties.

Jokaisen on kuitenkin seurattava omia polkujaan, tehtävä omia valintojaan perustuen siihen mitä itse todella haluaa saavuttaa. Ja se vaatii uhrauksia, myös ihmissuhteissa.

Viimeinen vuosi on kuitenkin helpottanut tuskaa hieman, sillä sen myötä tuntuu vihdoin löytäneensä ne ihmiset joiden ympäröimänä tuntuu aidosti kotoisalta. Joiden kanssa jakaa samat intohimot, samat arvot, samantapaiset unelmat.

Joiden kanssa varmasti löytää itsensä vielä kiikkumasta graniittiseinältä köysien varassa jossain päin maailmaa tai jahtaamassa puuterilunta pohjois-Norjassa.
Jotka pyrkivät mahdollisimman yksinkertaiseen elämään, etsimään kysymyksiä vastausten sijaan, jotka haluavat muuttaa jotain tässä maailmassa tekemällä juuri sitä mistä he eniten nauttivat, tienasi sillä tai ei. Ja joiden kanssa jokainen vietetty hetki on naurun täyteinen tilanteen vakavuudesta huolimatta.

Jotka saavat sinut tuntemaan itsesi kokonaiseksi ja eheäksi vaikkei muuten mikään elämässä tuntuisi varmalta. 

Luopumisen tuskan keskellä pilkottaa siis myös hieman valoa. Kesä on tuonut lähelle ihmisiä jotka ovat herätelleet omia ajatuksia siihen suntaan, mitä tulevalta todella haluaa. Erilaiset kohtaamiset ovat jälleen inspiroineet pelkäämättä tavoittelemaan niitä haaveita, joita mielessä on jo muutaman vuoden pyöritellyt, muttei ole kokenut olevansa valmis ottamaan tarvittavaa harppausta kohti tuntematonta.


Ehkä siis tämä kaikki kipuilu on enemmänkin vanhasta minästä luopumista. Itseä aiemmin hidastaneiden asioiden karsimista pois tieltä.


Ystävät, jotka nyt yksitellen lähtevät omille teilleen, tuntuvat kaikki olevan sellaisen askeleen edessä jonka he ovat itse valinneet. Joka vie heidät kohti heille juuri oikeita uusia tuulia. Sellaisia, joista he ammentavat vain lisää elinvoimaa ja sen myötä todennäköisesti palaavat omaankin elämään entistä inspiroivimpina yksilöinä.


Heistä kaikista kiitollisena voin siis ainoastaan seurata esimerkkiä ja suunnata kohti omia haaveita, 
askelia, jotka tuovat mukanaan taas suuria muutoksia elämään.